Narisin äidille, että murot olivat pehmeitä. Hän sanoi, että Afrikassa lapset näkivät nälkää, että ei kannattanut valittaa.
Minä suurinpiirtein nukuin murojeni ääreen, kun hän kertoi äidistään ja isästään.
Ensiksi hän sanoi sen, kuinka hänen isänsä oli lähtenyt sinne sotaretkille. Hän oli abiturientti. Oli marraskuu vuonna 1939, ja hän oli 19-vuotias Ikaalisten lukiossa. Niitä oli ainakin kolme poikaa Parkanosta. Oli kätilö Leppäsen poika, eikä hän oikein muistanut kuka se kolmas oli. Pojat olivat välitunnilla koko ajan seuranneet uutisia. Minkähänlainen radio siihen aikaan oli? Ne kuuli radiosta, kun oli nämä neuvottelut, siihen oli varauduttu ja pelätty. Pojat kuulivat radiosta, että oli pommitettu ja että sota oli alkanut. Pojat menivät vähän myöhässä saksantunnille. Siellä kateederilla oli opettajanainen. Ja pojat meni sinne ja sanoivat, että lähtö tuli, sota on alkanut. Pojat ottivat laukkunsa ja lähtivät ja opettaja jäi itkemään sinne.
Sen jälkeen kun henkikään ei enää pihise, ei kivillä, joita olen keräillyt eri puolilta maailmaa, ole mitään merkitystä, kivet jotka lämpenivät taskuissani, kivet jotka toin mukanani kotiin. Kivet, joita on kerätty Afrikan, Aasian ja Amerikan mantereiden rannoilta, vievät ajatukseni oleskeluihin, tilanteisiin, vieraisiin elintapoihin, maailman moninaisuuteen.
Mietin jo, että olinko piilottanut menneisyyteni yhtä hyvin kuin kunnon metsämies peittää tulisijansa.
Yritin kohota valtionpäämieheksi valtion päämiesten joukkoon.
Vihdoin koitti päivä jolloin aivan lohduttomasti halusin kuulla totuuden. Minä tarvitsin palautetta. Olin kyllä kirjoittanut koulumme huonoimman ensimmäisen ylioppilasaineen, mutta se ei tuntunut riittävän. Olin valmistautunut käymään läpi tuon inhottavan nöyryytyksen uudelleen ja uudelleen. Siksi lähetin tekeleeni arvioitavaksi. Suureksi ällistyksekseni siitä ei pidetty, huumoristani kylläkin.
-Olisiko runous omempi muoto, palautekirjeessä luki.
Olin käärmeissäni, sitäkin suuremmalla syyllä kun kerran olin ollut tosissani. Eikä siinä vielä kaikki, vaan minun oli täytynyt niellä ylpeyteni, joka jollakin omalaatuisella tavalla oli päässyt paisumaan melkoisen suureksi. Painuin sänkyyn ja epäonnistuminen kaihersi koko ajan kipeästi rinnassani. Mitä pitemmälle yö kului, sitä vihaisemmaksi minä tulin. Positiivista palautetta ei anneta sen mukaan, onko jollakulla siihen erityistä tarvetta vai ei, sen minä ymmärsin liiankin hyvin. Ei, raskaimmin minua sieppasi se, että minut oli hylätty melkein, että jos joku hylätään tämän ensimmäisen aineen perusteella, niin se olen minä, Lauri Kiviniemi, pätevä, etevä yksilö joka oli pyytänyt palautetta. Se korpesi. Se ei antanut rauhaa. Aamulla nousin heti kun sain silmäni auki, kirjoitin uuden tekeleen, jolla sitten hakeuduin kirjoittajakurssille, saatteeksi sanoin ihmetteleväni, että on kumma, jos minua ei tulla valitsemaan kurssille.
Olinko siirtymässä uuteen maailmaan?
En ollut tullut tänne naurettavaksi. Yritin olla katkeroitumatta.
Waltari oli kyllä kehottanut lopettamaan ajoissa, ettei tarvitse loppuelämäänsä kantaa pettymyksen taakkaa. Mutta enhän minä hullupää häntä uskonut.
Yritin hoitaa pankissa asioitani, mutta ei siitä meinannut tulla mitään. Menin ensin tiskille ilman vuoronumeroa, kun sitten sain sen vuoronumeroni, olin taas väärässä karsinassa. Neiti näytti, että heti tonne vasemmalle. Menin sinne, mutta olin taas väärässä paikassa. Harmaatukkainen vanhempi vakuutusvirkailijamieskin jo hikeentyi ja repi paperinsa, rypisti sen ja laittoi pöydän alla olevaan roskakoriin.
Mieleeni välähti, että minua aiottiin siirrellä paikasta toiseen kuin perunaa, kunnes saisin tarpeekseni ja laittautuisin tieheni. Mutta heti kun pääsin pankinjohtajan puheille muutin käsitystäni. Sijasin peppuni pehmoiseen nahkanojatuoliin. Herra pankinjohtaja suhtautui heti vakavasti minun asiaani. Kerroin, että heillä on sellainen kättäpäälle sopimus, ja että haluaisin pienen lainan. Pankinjohtaja innostui puhumaan taloudenpidosta, eikä antanut lainaa. Ryntäsin ovesta ulos. Tajusin tajunneeni aivan väärin sen mainoslauseen. Lyhyesti sanottuna olin epäonnistunut tehtävässä, jonka olin itselleni asettanut. Se oli karmeaa teurastusta. Luoja olkoon minun todistajani.
Sitten päätin keskittyä oleelliseen.
Olisi mukava jäädä historiaan suurena kansakunnan johtajana.
Ostin lottorivin. Eihän sitä koskaan tiedä, jos sattuisin vielä onnistumaan.
Pienen seurakunnan johtajaksi minusta oli, vaan ei suuren.
Käyn nostamassa Otto automaatista 130 euroa ja ohitan Hurstin leipäjonon, joka kiemurtelee kadulla.
Tiedostan, miten etuoikeutettu olen.
Jatkan matkaa ja huomioni kiinnittyy mieheen, joka rautatangolla kaivaa tyhjiä pulloja pullojenpalautuspöntöstä.
Vastaavaan voi törmätä kaupungissa aina, mutta nyt, kun joudumme ehkä kokemaan uskomattomat mittasuhteet saavuttavan talouskriisin, nämä näyt saavat uuden merkityksen.
Kotimaiset kirjailijat joutuvat kirjoittamaan kirjan muutaman vuoden välein. Minä olen jo tavallaan kirjani kirjoittanut.
Suunnitelmanani oli kirjoittaa kirja, mutta se suunnitelma ei ollut toteuttamiskelpoinen. Maailma vähät välitti pyrkimyksestäni. Ympäröivä todellisuus suurinpiirtein ilkkui kaikille sen suuntaisille ponnisteluilleni.
Koko tämän perhananmoisen kurjan elämänikäni olen yrittänyt kirjoittaa tätä suurenmoista romaania. Peräänantamattomat ja näännyttävät ponnisteluni tekeleeni parissa kasvavat kasvavat hirtehisen koomisiin, mutta samalla auttamattoman traagisiin mittoihin. Ei ole mitään ilmaistavaa, ei millä ilmaista, ei mistä käsin ilmaista, ei voimaa ilmaista, ei halua ilmaista, ja samalla on pakko ilmaista.
Yhtä kaikki tuntui todella siltä, että viheliäinen todellisuus asetteli kapuloita suunnitelmieni eteen parhaansa mukaan.
Makasin sohvalla kirjaa lukien takana elämä, josta oli menetetty kolme neljäsosaa.
Ihmisillä, joilla on dramaattisia kokemuksia, on taipumus vaieta kokemuksistaan. Siitä tulee eräänlainen panssari, jonka suojissa he pystyvät elämään. Vain harvoin ne nousevat pintaan. Jos olemme onnekkaita voimme nähdä sen nousevan pintaan.
Fatalistinen kohtalo toteutui siinä, että en olisi koskaan halunnut joutua Aleksis Kiven kouluun, mutta pelkäsin että sinne päätyisin opettajaksi. Juuri näin minulle kävi.
Vuosien mittaan mietin usein, että miksi opetustyö ei minulta sujunut. Tänään 22.1.2010 kun katsoin tv:stä Hertha Müllerin haastattelun asia selvisi minulle. Varasin heti kirjastosta yhden hänen kirjansa toivoen, että se vastaus olisi juuri siinä kirjassa.
